Edellisen postauksen nousukarvat pelittivät niin hyvin, että päätin ottaa ne jatkossa mukaan ihan joka paikkaan. Raaskin kuitenkin jättää ne näin kesäaikana kotiin, sillä tilalle oli tulossa uusi ajankohtaisempi retkivaruste :)

Nyt ei tartte enää lainata :) Saa vaikka maalailla valkoisia pilkkuja...

Yritin ottaa peilin kautta kuvan uuden punaisen kanssa, mutta näky oli eittämättä niin karmiva, että päätin säästää viattomat ihmiset siltä. Kuvitelkaa, kaksi pallopäätä päällekkäin ja limittäin, huh. Olisko sittenkin keltainen kypärä ollut jotenkin huomaamattomampi...

Kohta selviän peiliin katsomisen jälkeisestä pienestä shokista ja alan uudestaan iloita tuoreesta varusteestani ja etenkin tulevista seikkailuista pallopäänä - siis punaisena pallopäänä :)

Toinen lomaviikko Lapissa alkoi. Huomenna joelle ja koskiin retkeilemään. Alla kuitenkin vielä kuva edellisen viikon patikointivaellukselta. Mieli liikkuu vielä paljon niissä maisemissa, mutta kohta melontajutut valtaavat ajatukset.

Pari viikkoa sitten kävin ahkion ja koiruuksien kanssa tuntureilla hiihtää lipsuttelemassa. Kivaa, hienoa, kaunista ja mahtavaa oli, vaikka suksivalinta ei ollut ahkioon yhdistettynä paras mahdollinen. Luisto kylläkin oli joka suuntaan erinomainen :)

Kahdesta(kaan) karvakasasta ei ollut ihmeemmin apua nousuissa

Ilman ahkiota rinteet olivat kyllä helppo juttu, mutta yksi sangen piiiiiitkä ja harras nousu pisti miettimään, että kivuttomampikin tapa voisi olla. Tuoreet kokemukset ym. pähkäilyt mielessä tämä tyvär suunnisti kauppaan ja osti nousukarvat!

Nyt sitten sykyilen, että josko vielä ennättäisin uutta varustetta testaamaan. Mieluiten vielä aidoissa olosuhteissa eikä vain lähimmässä mäessä, josta vielä lunta löytyy. Jonkinmoinen mahdollisuus tässä pian saattaisi olla, joten eiku nousukarvat kainaloon ja menoksi :D

Oltiin tilattu kaunis aurinkoinen viikonloppu pientä talviretkeämme varten ja täytyy sanoa, että toimitus oli erittäin asiallinen ja mieleinen. Hiihto maistui ja lipsuvista suksista huolimatta ahkio ei tuntunut kovin raskaalta ylämäissäkään.

Tarkoituksenani oli testata, miten parina kesänä suosikikseni noussut Pena toimii talviolosuhteissa. Melko puuskainen pohjoistuuli laittoi minut empimään, josko sittenkin ottaisen sen tukevan telttani... Onneksi halu kokeilla Penaa voitti.

Löysin kuusten katveesta Penalle niin suojaisen paikan, ettei tuuli päässyt häiritsemään missään vaiheessa. Sinne Penan helmoihin varusteet ahkiota myöten ja sitten illan viettoon.

Toiset lähtivät iltahiihtoon, kun jäin vielä keittokatokseen syömään. Olin laittanut toisen sauvan Penan keskisaloksi, joten meinasin jättää koko hiihdon väliin. Myöhemmin lähdin kuitenkin yksisauvaisena toisten perään järven yli.

Ristiin mentiin enkä nähnyt enää kumppaneita, mutta sen sijaan näin upean auringonlaskun sekä runsaasti auringon punaamia mäntyjä pitkän harjun päällä.

Seurasin auringon painumista mailleen, ja nautin yksinolosta sekä vaihtuvista iltaväreistä. Sain hirven katkaisemasta nuoresta männystä itselleni toisen sauvan. Nauratti hiihdellä mänty kädessä. Hyvä on hihittäjän hihitellä, runoilin tyytyväisenä.

Oli jo hämärä, kun lähdin takaisin leiriä kohti. Tuuli tuntui yltyneen myrskyksi asti. Oli villi tunne ylittää järvi tuulen kohistessa ja riepotellessa - kuin yksin napajäätiköllä :) Keittokatoksella kuitenkin valopisteet liikkuivat, joten siihen se pieni seikkailu päättyi.

Turinoitiin nuotion ääressä puoleen yöhön ja sitten Penan helmoihin nukkumaan. Ja erinomaisen hyvin nukuttikin. En edes huomannut tuulta eikä vaatimaton pakkanen (-2 - -6) häirinnyt. Makuupussissa oli miltei liiankin lämmin, mutta se takasi keskeytymättömät yöunet. Porontalja esti täydellisesti altapäin uhkaavan kylmyyden.

Hyvin siis onnistui ensimmäinen talviyö Penan kanssa. Öistä tuulta en edes huomannut, vaikka keittokatoksessa nukkuvia se oli hieman häirinnyt. Oli ihana nähdä illalla tähdet vuoteelle ja heti aamulla auringon ensimmäiset säteet :)

Taisin tuona yönä nukkua paremmin kuin koskaan leirioloissa. Vain kaksi aivan lyhyttä havahtumista kyljen kääntämiseksi. Oli kiva virkeänä nousta suksille. Kiitos taas Pena!

(Toisessa blogissani lisää kuvia ja juttua reissusta)

Toisen leiriyön vietin jossain Vuomajoen laakson tuntumassa. Olin aika hämmentyneenä kulkenut edellisenä iltana. Oli tarkoitus leiriytyä niin, että Kuárvikozzá siintää taustalla, mutta kaikki komeat huiput katosivatkin yllättäen näkyvistä. Kävelin ja kävelin ahkerasti koko edellisen illan, mutta millään en päässyt sinne, minne kartan mukaan olin kaavaillut.

En pahasti eksyksissäkään voinut olla, koska alempana virtaava joki oli aivan selvä tuntomerkki ja sitä seuraamalla pääsen ainakin kartalle. No, sama se mokoman kartan kanssa, olinhan yötä vasten löytänyt solisevan puron ja sen sen vierestä tasaisen leiripaikan. Yökävely korkeimman tunturin laelle tosin jäi ohjelmasta.

Aurinko paistoi lupaavasti ja känkkyräisen koivuvanhuksen katveessa oli kiva hommailla leiripuuhissa. Yökin taisi olla lämpimämpi kuin edellinen - ainakin oltiin nukuttu erinomaisesti ja palelematta. Tunturimaa on näämmä siirtynyt keväästä kesään. Aamupalaa syödessäni sain ihastella koivujen heleää vihreyttä.

Kesävaelluksella en pahemmin katsele kelloa, mutta kuvan mukaan oltiin lähtövalmiina jo klo 10.07. Aika hyvin minulle aamutorkulle :)

Turhaan etsin sijaintiani kartasta, joten päätin vain lähteä eteenpäin joen yläjuoksun suuntaan. Eiköhän se siitä selviä... Harhaan kulkeminen oli johtunut siitä, että luotin liikaa mielikuvakarttaani ja hmmm... suunnistustaitoihini tai tässä tapauksessa paremminkin suunnistamattomuutteeni. Muotkan kartta on nimittäin kaksipuoleinen ja olin edellisenä päivänä siirtynyt puoliskolta toiselle. Olin taitellut "lakanan" huolellisesti karttapussiini ja olin illalla liian laiska avatakseni sitä uudestaan reitin tarkistamista varten.

Päivän taival tuntui tosi pitkältä, kun tähystelin koko ajan ympärilleni kiintopisteitä etsien. Ihmettelin, miksei Piekanaäytsi meinaa ollenkaan tulla vastaan. Viimein saavuin Vuomajoen yläjuoksulle ja kivikkoinen polku ilmestyi näkyviin. Eihän tämä voi olla mikään muu kuin vanha retkeilyreitti. Nyt viimeistään olin tarkasti kartalla.

Kolmas leiripaikka Kuárvikozzán alarinteessä. Taustalla oleva luminen kuru on Piekanaäytsi.

Polkua pitkin tarpoi vastaan kaksi naista, jotka todistivat Piekanaäytsin olevan ihan lähellä. Siispä ei vielä sinne, vaan joen yli haaveeni kohteen alarinteelle. Tuli pieni sade ja iso nälkä, joten oli oikein sopiva hetki pystyttää Pena-laavu ja ryhtyä ruoan valmistukseen. Penassa oli mukava loikoilla ruokalevolla ja kuoria matkaan tarttuneesta ylitysseipäästä kevyemmän mallista vaellussauvaa.

Harrasta meditointia ja rentoutumista. Illan mittaan tuuli tyyntyi ja aurinko alkoi kirkastaa maisemaa. Oli sopiva hetki lähteä tutkimaan Kuárvikozzán huippua. Keräsin nyyttiin eväät, sadevarusteet ja arvotavarat (= auton avaimet!, ajokortti!, omatekoinen puukko!!), ja läksin kiipeämään eli kiikkumaan (kuten nuorena sanoin, kunnes sille naurettiin etelässä).

Yllättävän pian olinkin huipun tuntumassa. Hups, matkaan meni vain puolisen tuntia. Tällä kertaa minulle edullinen arviointivirhe, mutta olisiko jatkossa aihetta paneutua tarkemmin kartan lukuun... Mutta sitten maisemia ihailemaan :)

Korkeimmalle kivikkoiselle lakikohdalle oli hankalakulkuinen äheltäminen, joten tein sen kaksi kertaa :) Olin jo hyvän matkaa viilettänyt paluumatkalle, kun huomasin kamerajalustan virkaa toimittaneen arvotavara!pussukkani jääneen ylös. Hikeäkin pukkasi, kun aurinko kuumotti pilvien lomasta ja vain vieno tuuli puhalteli.

Näitä jääkauden aikaisen mönkijän kiekuroita olin jo monta vuotta halunnut tulla ihan itse kuvaamaan :)

Olin onnellinen, sillä olin saavuttanut sen kriittisen pisteen, joka lähes jokaisella reissullani on. Oli täyttynyt Juttu, jonka takia reissu ehdottomasti kannatti tehdä. Tämän jälkeen kaikki tulee olemaan vain plussaa plussan päälle. Rauha ja tyytyväisyys täytti mieleni. Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan.  Jatkossa saa tulla eteen ihan mitä vaan, otan kaiken tyytyväisenä vastaan.