Tupa oli hyvä ja rauhallinen, ja yön aikana kaikki varusteetkin olivat viimisen päälle kuivuneet. Matkakumppani pohti vielä autolle palaamista ja teltan vaihtamista lämpimämpään malliin, mutta lähdettiin sittenkin yhdessä eteenpäin. Jospa kesä on lämpenemässä ja kohta hikoillaan makuupusseissamme. Sovittiin, että jos yöt lämpenee, niin voidaan aloittaa ne paljon puhutut yksinvaellukset, jos taas kylmenee, niin pistetään kaikki kolme majoitettamme päällekkäin, niin varmasti pärjätään.

Niin lähdettiin tuntureille. Polku kulki puikulaisten matalien vihreiden lampareitten viertä. Aurinkokin paisteli ja ensimmäistä kertaa tuntui kesäisen lämpimältä. Sääsket olivat alkaneet myös heräillä ja liittyivät ihan väkisin seuraamme. Mutta vielä ei ollut OFFin tarvetta.

Kumppania kovasti sykyilytti päästä poluttomaan maastoon ja korkeammalle. Alettiin kiivetä pitkin Peurapään metsäisiä rinteitä tähtäimessä avarampi lakimaasto, mikä ei koskaan tullutkaan vastaan ja sitten karttaa tutkiessa ymmärsimme, että emme ymmärtäneet missä olemme, emmekä varsinkaan sitä, missä kohtaa kartalla kumpikin luuli olevansa... Pienistä eksymisistä ei oteta, sillä valoisana vuodenaikana voi kulkea miten vain, eikä isoilla tuntureilla voi oikeasti eksyä ;)

Niinpä kuljettiin aukeampaan paikkaan ruokatauolle. Minä onnellisena kaivamaan rinkastani esiin Penaa, sillä nyt siihen oli tarvetta liittää myös hyttysverkot - omatekoiset lisävarusteet (Lidlin mallia)! Ajaessamme pitkää kuoppaista hiekkatietä Aittajärvelle, oli kumppani neulanpistoja pelkäämättä ommellut tarranauhan toiseen verkkoon ja minä olin eilen autiotuvalla harsinut toisen verkon kiinnitysnauhan. Että ei jäänyt ihan viime tippaan tämäkään varusteasia.

Nyt siis tarranauhoilla hyttysverkot molemmin puolin Penan suuaukkoon, ja koko porukka mieluusti sännättiin sinne kärsäkkäitä pakoon. Koirat saivat rauhassa levätä ja me keitellä vesiä sekä syödä huiskimatta.

Oli meneillään merkittävä ajankohta; kesäpäivänseisaus eli vuoden pisin päivä. Paljon hienompaa oli tänään nousta tuntureille kuin ihmisten määrittämänä juhannuksena. Seuraavassa kuvassa retkikumppani suorittaakin päivään liittyviä rituaaleja...

...tai sitten jotain muuta... Ei, älkää minulta kysykö, en uskaltautunut lähemmäksi katsomaan. Taisi se ollakin vain joku tiskin vuolemisjuttu. Ennen varvikkoon vetäytymistään hän suoritti munakkaanpaistokokeiluja pinnoittamattomassa kattilassa...

Penaravintola purettiin ja kattilankin saattoi pakata rinkkaan. Tarkkaan ei saatu selville, missä ollaan, mutta suunta oli selvä, eli tuota lumilaikkua kohti! Seuraava seisaus sallitaan vasta avotunturissa!

Eikä mennyt kovinkaan kauan, kun oltiin kiipeämässä sopivan rakkaista tunturin rinnettä. Maisemat paranivat, mutta hyttyset jaksoivat seurata melko voimakkaassa tuulessakin. Ja viimeinkin sininen tunturimeri alkoi näkyä ja levitä horisontissa :D

Koiratkin selvästi nauttivat joka kerta avarista maisemista. Varmasti myös tunturimaan ominaistuoksuista, joista me ihmiset emme tiedä mitään

Innokkaasti noustiin rakkaista tunturin kylkeä ja hyttysetkin katosivat, hähää. Kohta tunturimeri oli auennut lähes joka puolelle. Nyt oli ehdottomasti paras hetki seisahtaa!

Katala tuuli kuitenkin alkoi kuitenkin häiritä nauttimista ja myös uhkaavat sadepilvet lähestyivät. Muutama tippa putoili silloin tällöin, joten silmiini syttyi penakiilto ;) Nyt, hei oikeasti tulee kunnon kuuro, rinkka auki ja Pena esiin, ennenkuin rankkasade meidät kastelee. Ukkonenkin saattaa tulla, joten laskeudutaan alemmas suojaiseen paikkaan.

Öh, no just joo...

Siellä me sitten istuttiin jonkun aikaa - ainakin minuutin kestävän sateenropseen ajan. Poikakoiruuden mielestä kyseessä oli koko ajan hätävarjelun liiottelu, kun se lähes väkisin halusi jatkaa maisemien ihailua katoksen ulkopuolella. Mutta minä olin kovin ylpeä tuikitarpeellisesta Penastani.

Illan mittaan oli tullut taas niin hyinen keli, että piti ottaa sen ensimmäisen ja ainoan kerran hanskatkin esiin ja pipo taas päähän. Tuli kiire leiripaikkaa etsimään, mutta ensin kovin kivinen lasku Lupukkaojan suuntaan. Päästiin lumellekin, jota erityisesti retkikamu himoitsi rinkkaansa - sen jääkaappiosastoon nääs.

Tunturijoen varresta löytyi telttailuun sopiva pieni harju. Harmi, kun ei voinut sytyttää nuotiota, sillä siellä ei ollut virallista leiripaikkaa. Iltakaakao piti valmistaa kaasukeittimellä, kuten lähes kaikki muutkin keitokset. Vain ihan reissun alussa ja lopussa oli mahdollisuus oikeisiin tulisteluihin.

Kaasukeittimen tulella ei voinut lämmittää selluliitteja, jotka keskiyöllä olivat jo kunnolla kohmeessa. Tuloksettomien majoiteyhdistelymietintöjen jälkeen oli retkikamu siirtynyt telttaansa nukkumisyrityksiin. Minä seurasin, miten aurinko laski ja samantien nousi tuntureitten takana, mutta samalla kylmetin itseni niin, etten enää meinannut lämmetä omassa tuubi-teltassani. Mutta kaikkiin seuraaviin öihin tuubi kyllä tarjosi lämpimän ratkaisun...